Kaytiin sitten eilen paikallisessa Presbyterian-terveysaseman paivystyksessa. Protokolla: ensin ilmoittaudutaan. Sitten mennaan sairaanhoitajan luo, joka mittaa kuumeen, ottaa happiarvot, kirjaa ylos oireet, kyselee jotain. Mukava tati. Sitten mennaan takaisin ilmoittautumiseen, jossa allekirjoitetaan jotain lappuja (tietenkin Amerikassa taytyy kirjoittaa lappuja, ettei aina voi haastaa kaikkia oikeuteen) ja naytetaan vakuutuskorttia, jota neiti ei luonnollisestikaan tunnista. Kone ymmartaa vain ennalta syotetyt Amerikkalaiset vakuutusyhtiot, joten naiden matkavakuutusten kans on aina sama rumba. Jos he eivat voi laskuttaa yhtiota suoraan (teknisista syista), he laskuttavat meita ja meidan taytyy sitten hoitaa lasku eteenpain. Hohhoijaa. Ei silla, mukava neiti. Sitten odotetaan toisessa aulassa. Kohta tulee sairaanhoitaja  kutsumaan nimelta (jes!) ja vie tutkimushuoneeseen numero 5. Siella odotetaan. _Sitten_ tulee oikea laakari sinne (mukava mies) ja rupeaa hommiin. Laakari tutki Linuksen melkolailla lapikotaisin. Ei ole kuivunut, ei ole korvatulehdusta, ei nielussa mitaan, maha on ok, silmat ja nena ovat ok. Sanoi sitten, ettei sita aina oikein tieda, mista tammoinen kuumeilu johtuu. Taytyy vaan laakita ja pitaa viileana ja malttaa odottaa. Jos jatkuu viela pitkaan, sitten uudestaan tutkimuksiin.

Illalla Linus oli vasynyt, kun ei ollut nukkunut paivalla juuri ollenkaan. Yo meni paremmin kuin aiemmat. Annoin puolenyon aikaan supon, jolla sinniteltiin aamuun saakka. Aamukuudelta uusi suppo ja puoli 8 noustiin ylos. Silloin oli 37,8 C kuumetta, niinkuin edellisenakin aamuna. Toki suppo oli alla helpottamassa. Mutta nyt Linus oksensi syomansa maidon ulos. Oli syonyt mielestani tosi hyvin, melkein niinkuin normaalisti. Voi kurjuus!! Tunnin poika jaksoi olla hereilla, kunnes nukahti uudelleen.

Tultiin asken kaupasta Emettin kans ja Linus taalla itki Grammien sylissa. Annoin mammaa ja poika nukahti. Kuuman oloinen oli edelleen, en tosin mitannut nyt kuumetta. Soi kylla hyvin.